Tänään olen miettinyt jaksamiseen liittyviä asioita kaikenlaista puuhaillessani.
Ajatukset lähtivät liikkeelle viime viikonloppuna Hesarin kuukausiliitteestä lukemastani Katariina Pajarin kirjoittamasta ja Aapo Huhtan taidokkaasti kuvittamasta jutusta Sami Itanista.
https://www.hs.fi/kuukausiliite/art-2000009408074.html
35-vuotias Itani jäi viime syksynä sairauslomalle Suomen Urheiluliiton puheenjohtajan paikalta sekä päivätyöstään Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulun työelämäprofessorina.
Hesarin jutussa sairausloman syy lävähti kasvoille koruttomasti ja kylmästi: Itani sairastui vakavaan työuupumukseen.
Juttu kosketti erityisesti siksi, että kyseessä on tuttu mies. Asuimme takavuosina samalla paikkakunnalla liki naapureina. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa ja ovat toistensa kanssa tekemisissä tavalla taikka toisella.
Sami Itanin muistan erityisesti urheilukentältä, jossa itsekin vietin paljon aikaa Itania vuotta nuoremman poikani urheiluharrastusten parissa.
Se, että riipaiseva juttu kertoi tutusta henkilöstä on kuitenkin toissijaista itse asian kanssa. Liian moni muukin painii samojen ongelmien kanssa kuin Itani.
Työuupumus on karua tätä päivää. Siitä kirjoitetaan yhä enemmän ja ihmiset tulevat asian kanssa julkisuuteen entistä herkemmin.
Hyvä niin.
Tahti näyttää silti vain kiihtyvän.
Työelämän, ja yleensä elämän, vaatimukset ovat kasvaneet mittasuhteisiin, joita kaikki eivät pysty käsittelemään.
Menestymisen myötä vaatimukset vain kasvavat.
Kuka vaatimuksia sitten asettaa? Kysymys on mielenkiintoinen ja helposti syy kallistuu työnantajiin, esimiehiin, someen ja yhteiskuntaan.
Syitä sieltä löytyykin.
Mutta syitä löytyy myös yksilöistä, joille elämä on suorittamista ja kurottelua yhä parempiin, arvostetumpiin ja tavoiteltuimpiin tehtäviin ja menestykseen.
Syntyy kun mikään ei riitä – ilmiö. Haluan vielä tätä ja pystyn vielä tähän. En sano koskaan ei.
Ilmiö on varsinkin monilahjakkaille tuttua. Kun osaa ja tietää paljon, tehtävästä toiseen vain ajautuu.
Perheestäkin tulee suorittamista. Lapsiperheen arkeen ei keskitytä edes pikkuvauva-aikana, vaan kaiken pitää pyöriä yhtä vauhdikkaasti kuin ennen lapsiakin. Lapsille halutaan tarjota ”parasta” hankkimalle heille kaikkea mahdollista ja viemällä heitä kohteesta toiseen kokemuksia hankkimaan.
Ei ole ihme, että uuvuttaa.
Työelämä on murroksessa ja tekemistä riittää. Tiimityöskentelyssä on jo otettu askel hyvään suuntaan, mutta ydinkysymys on ratkaisematta. Mikä on riittävä työskentelyn taso? Kuka sen määrittää? Miten voit hyvällä omallatunnolla sanoa oman hyvinvoinnin kannalta tärkeimmän sanan: ei?
Päivän puuhaillessani mietin sitäkin, kuinka moni on vieraantunut käsillä tekemisestä ja hetkistä itsensä kanssa. Niistä elämän pienistä nautinnoista, kun huomaa, että saa jotain konkreettista näkyvää aikaiseksi.
Tekemisen ei tarvitse olla täydellisyyden tavoittelua. Riittää kun saa tehdä, kokeilla ja kokea.
Jokaisen soisi jarruttelevan edes hetken. Menevän vaikka pihalla, hiihtoladulle, metsään tai rannalle. Hengittävän syvään ja nauttivan itsestä ja läheisistä.
Puuhastella vaikka jotain hassua tai vain olla.
Pysähtyä ja miettiä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää ja kuinka voi.
Kiireisessäkin työelämässä nämä hetkeen tarttuvat ovat arvokkainta mitä olla voi. He tuntevat rajansa ja pitävät huolen, etteivät maailman kiireet vie mennessään.
Aina ei kuitenkaan tiedä rajojaan ennen kuin tulee äkkipysähdys.
Heille toivon voimia ja valoa.
Elämä kantaa, kun antaa itselleen mahdollisuuden toipua ja muistaa, että on hyvä juuri sellaisena kuin on.
Enempää ei tarvita.
Hyvää pohdintaa tärkeistä asioista.
Tuo betonimöykky kokeilu oli hellyttävän oloista tee se itse-meininkiä🤭
Kiitos! Toisinaan tee-se-itse -kokeilut ovat aika tumpeloita ammattilaisiin verrattuna, mutta en halua sen olevan esteenä tekemisilleni. Liian korkealle nostettu taso on juuri sitä ihmisiä uuvuttavaa, josta kirjoitin hiljattain. Vähempikin riittää ja onnistumisen tunteita kokee niidenkin avulla. Ainakin minä koen niin.